Ystävänpäivän iltana kokoontui Kuivajärven entiselle rajavartioasemalle, Vienan Lomille, kahdeksan hengen joukko valmistautumaan Suomussalmen Samoojien ja Vuoripuro.com:in kolmen päivän hiihtovaellukseen Itärajalta Raatteen tielle. Joukostamme kolme oli nykyisiä suomussalmelaisia ja loput eri tavoin etelästä tulleita hiihdon ja luonnon ystäviä. Ilta sujui sutjakkaasti hiihtokavereihin, välineisiin ja oppaaseen, Vuoripuron Janne Autereeseen tutustuen. Aamun valjettua retkue pääsi matkaan pikkupakkasessa, ja suunta oli Kuivajärven kautta Murhisalon metsiin. Suksi luisti mallikkaasti rajamiesten kelkkaurassa ja saimme heti hienon väläyksen alueen rikkaasta luonnosta, kun muutaman sadan metrin matkalla näkyi sekä näädän, saukon että ahman jäljet.
Murhisalon hieno metsä ja sen suojelemisen tarina olivat tutustumisen arvoisia. Myös rajavyöhykkeen reunassa kulkeminen toi hiihtämiseen oman, jännittävän tuntunsa. Lounas Kivijärvenkoskilla maistui erittäin hyvälle puolilta päivin, ja uusiutunein voimin jatkoimme päivän toiselle puoliskolle. Murhisalon metsät jäivät taakse ja hiihtelimme Malahvianvaaralle, jossa kävimme katsomassa Partisaanien uhrien muistomerkkiä. Paikalliset tarinat sota-ajan julmuuksista ja aito tapahtumapaikka veti kaikki hiljaiseksi. Historian tuntui vieläkin käsin kosketeltavasti maisemassa ja tilassa. Näit miettien jatkoimme Aittojärven reunoja yöpymispaikkaamme, jossa mökin lämmitys, saunominen ja syöminen veivätkin loppuillan. Raittiin ilman ja hiihdon uuvuttamina joukko hiljenikin pian yöunia vetelemään.
Seuraavan päivän tosikoitos oli muutaman kilometrin umpihankihiihto, jossa testiin pääsivät metsäsukset ja –miehet sekä –naiset. Keskitalven upottava hanki ja suksen pituus eivät kaikilla kohdanneet, ja uurastaa sai ihan tosissaan, vaikka jonon hännillä tulikin. Jokainen sai myös kokeilla kärkihiihtäjän paikkaa, kuka enemmän, kuka vähemmän. Selväksi kävi, että vaikka ”vapaa on vain umpihanki”, umpisen hiihto ole heiveröisten hommaa ja että energiaa kuluu. Odotettuun Raatteen tien itäpäähän rajavartioasemalle päästyämme ilo moninkertaistuikin lounaan myötä.
Matka jatkui tietä myötäillen jonkin verran umpeen tuiskunneen moottorikelkkauran myötä, joten helpotusta ei ollut luvassa. Raatteen tien tapahtumia tuli kerrattua juoksuhautojen kohdalla, mutta raskas hiihto vaati veronsa ja ajatuksissa oli enemmän saunominen ja syöminen. Raatteen Petobongauskeskuksen mökkiin saapuessamme oli jo pimeää, mutta juokseva vesi, sähkölämmitys ja puusauna saivat paikan tuntumaan paratiisilta. Ilta sujuikin tutulla kaavalla lisättynä kipeiden lihaksien venyttelyllä. Hyvän olon tunne oli sanoinkuvaamaton ja muistutti taas siitä, mitkä ovatkaan ne tärkeimmät asiat ihmiselossa, ja miten hulluja asioita murehdimme arkielämässä.
Kakkospäivän tiukan hiihdon jälkeen viimeinen päivä otettiinkin palauttavana harjoituksena ja lähdimme matkaan vain päivärepuin. Hiihto oli taas ilahduttavaa ja sujuvaa, ja maisemat varsinkin alussa upeat. Tykkylumen peittämät kuuset ja kaarelle notkahtaneet sorjat koivut vartioivat matkaamme, ja kukin tuntui hiihtelevän omissa ajatuksissaan, metsän hiljaisuutta ja suksien suhinaa kuunnellen. Tätä hiljaisuutta ei etelässä ole edes ostettavissa. Ilman taakkaa matka sujui nopeasti ja puolilta päivin pääsimme perille Raatteen Porttiin, jossa makoisa lihakeitto ja talvisotamuseo Raatteen tien tarinoineen odottivat. Näyttely on varsin koskettava, varsinkin kun on juuri hiihdellyt läpi samojen maisemien. Käynti Talvisodan uhrien muistomerkillä päätti vaelluksen ja oli sopiva lopetus historiallisissa maisemissa kulkeneelle reissulle. Matkaa kertyi yhteensä kuutisenkymmentä kilometriä, kokemuksia ja elämyksiä sitäkin enemmän.
Kirjoittanut Tiia Kiiski
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti